Evästeet

Pekka Pesosen juhlapuhe Kuusamon Pyhän Ristin kirkon 75-vuotisjuhlassa 22.8.2026

Hyvät juhlavieraat, arvoisat seurakuntalaiset, lämpimästi tervetuloa minunkin puolestani viettämään Kuusamon Pyhän Ristin kirkon 75-vuotisjuhlaa. Tänään emme juhli vain rakennusta, vaan myös sitä uskoa, toivoa, yhteisöllisyyttä ja sitkeyttä, joiden varassa tämä kirkko on palvellut kuusamolaisia jo 75 vuoden ajan.

Kun ajattelemme Pyhän Ristin kirkon historiaa, palaamme vuoteen 1945. Takana olivat sota, evakkomatka ja paluu kotiseudulle, joka oli muuttunut raunioiksi. Kuusamon kirkonkylä oli poltettu, ja vanha kirkko oli tuhoutunut. Se, mikä oli ollut sukupolvien ajan kylän maamerkki, kokoontumispaikka ja hengellisen elämän keskus, oli poissa. Kuva seurakuntalaisista kokoontuneina kaatuneitten muistopäivänä sankarihaudalle palaneen kirkon raunioille on pysäyttävä. Siinä ei olla vain raunioiden äärellä. Siinä ollaan rakkaan kotikirkon paikalla, muistojen, menetysten ja toivon keskellä.

Jälleenrakennuksen vuodet sodan jälkeen olivat Kuusamossa suuren työn ja sitkeyden aikaa. Tuhoutuneen tilalle oli rakennettava koteja, teitä, kouluja, elämän perusrakenteita — ja myös uusi kirkko. Pyhän Ristin kirkon rakentaminen kertoi uskosta siihen, että raunioidenkin jälkeen voidaan nousta, rakentaa ja kokoontua jälleen yhteen. Uudessa kirkossa näkyi myös vahva yhteys menneeseen. Kirkko on nimetty vanhan kirkon ristinmuotoisen pohjan mukaan, ja siihen tuotiin vanhasta kirkosta pelastettua esineistöä. Näin uusi kirkko ei katkaissut historiaa, vaan jatkoi sitä.

Yksi Pyhän Ristin kirkon historian koskettavimmista vaiheista liittyy kirkonkelloihin. Sodan aikana kadonneet alkuperäiset kirkonkellot löytyivät neljätoista vuotta sodan päättymisen jälkeen. Kuusamolaisille kyse ei ollut vain metallista tai esineistä. Kyse oli yhteisestä muistista ja äänestä, joka oli kuulunut tähän paikkaan jo ennen sotaa. Kun vanhat kellot saatiin takaisin ja niiden tuttu sointi palasi kirkon tornista, se toi mukanaan jotakin sellaista, mitä sota ei ollut kyennyt lopullisesti viemään: jatkuvuuden, kodin tunnun ja yhteisen historian. 

Meille uudemmille sukupolville Pyhän Ristin kirkko ei ole ensisijaisesti jälleenrakennuksen hanke tai historiallinen muistomerkki. Se on kotikirkko. Se on paikka, jossa on koettu elämän eri vaiheita: iloa, juhlaa, odotusta, vastuuta, kaipausta ja surua.

Minulle henkilökohtaisesti tämä kirkko on paikka, jossa sain nimeni loppiaisen aikoihin noin neljäkymmentäseitsemän vuotta sitten. Kasteen toimitti tuolloin uusi kirkkoherra Raimo Karvonen. Isäni oli ennen kastetta ehdottanut, että kirkkoherra tulisi kotiimme toimittamaan kasteen. Vastaus oli ytimekäs: ”Tällaiset toimitukset tavataan tehdä kirkossa.” Ja niin tapahtui. Ensimmäinen oma muistikuvani kirkosta liittyy serkkuni häihin, olin tuolloin noin 5-vuotias. Pienestä lapsesta toimitus tuntui pitkältä, mutta mieleen jäi juhlan tunnelma, alttari ja hetki, jolloin kirkosta siirryttiin hääjuhlaan. Jo silloin kirkko liittyi elämän suuriin hetkiin.

Myöhemmin kirkkoon ovat liittyneet monet muut muistot ja useat tilaisuudet: ripille pääsy ja konfirmointi, kummina toimiminen ja vastuu, vihkimiset ja hääjuhlat, kastetilaisuudet, jouluaamun kirkot, koulun kevätkirkot ja Suvivirsi ja lähimmäisten viimeiset matkat, siunaustilaisuudet. Kirkko on ollut läsnä silloin, kun ilo on ollut suurta, ja myös silloin, kun sanat ovat olleet vähissä. Juuri siinä on kotikirkon erityinen merkitys: se ei ole vain rakennus, vaan tila, joka kantaa ihmisten muistoja ja elämänvaiheita.

Tänä päivänä Pyhän Ristin kirkko seisoo edelleen samalla paikalla, mutta se ei ole jäänyt menneisyyteen. Peruskorjaukset, uudet toimintamallit ja kehittynyt tekniikka ovat pitäneet kirkkorakennuksen mukana ajassa. Kirkon perustehtävä on silti säilynyt: se kutsuu ihmisiä sanankuuloon, rukoukseen, sakramenttien äärelle ja yhteyteen. Jumalanpalvelusten, juhlapyhien ja kirkollisten toimitusten lisäksi Pyhän Ristin kirkossa järjestetään musiikkikonsertteja ja muita kulttuuritapahtumia. Näin kirkko on osa kuusamolaista kulttuurielämää ja avaa ovensa ihmisille, jotka tulevat sinne eri syistä: hiljentymään, juhlimaan, suremaan, kuuntelemaan ja kohtaamaan. Matkailu- ja luontokaupunkina Kuusamo houkuttelee paljon vierailijoita, ja moni heistä poikkeaa myös Pyhän Ristin kirkossa. Kaunis sankarimaa ja hoidettu hautausmaa ympäristöineen kertovat Kuusamon historiasta. Samalla kirkko on paikka, johon voi tulla hengähtämään tämän päivän kiireen ja epävarmuuden keskellä. Kirkon ovien sisäpuolella ihminen saa pysähtyä, muistaa, kiittää, kysyä ja rukoilla.

Lopuksi palaan 75 vuoden taakse kirkon vihkimisjuhlaan ja nimismies, lääninneuvos Eero Ehon juhlapuheeseen. Eho viittasi kirkon asehuoneessa olleeseen marmorilaattaan ja sen sanoihin: ”Soli Deo Gloria” — Jumalalle yksin kunnia. Ajatus on yhä puhutteleva, vaikka toivomme, ettei kirkossa enää tarvita asehuonetta — ei sanan vanhassa eikä uudessa merkityksessä. Tänä päivänä voimme puhua kirkon eteisaulasta.

Tänään, kun katsomme taaksepäin, näemme sodan jäljet, jälleenrakennuksen työn ja sukupolvien sitkeyden. Kun katsomme ympärillemme, näemme kirkon, joka on yhä käytössä, yhä rakas ja yhä kutsuva. Pyhän Ristin kirkko on ollut enemmän kuin rakennus: kotikirkko, turvapaikka, muistojen kantaja ja toivon merkki. Kiittäkäämme niitä, jotka rakensivat tämän kirkon. Ja niitä, jotka ovat sitä hoitaneet, kaunistaneet ja käyttäneet.

Ja kiitos teille kaikille, että saamme viettää tätä juhlaa yhdessä.

Pekka Pesonen

Uusi kirkko

Ensimmäinen kirkko kävi kuitenkin aikaa myöten liian ahtaaksi. Pitäjäläiset taipuivat hitaasti uuden kirkon rakentamiseen ja vasta v. 1804 seurakunnassa vihittiin käyttöön uusi, edeltäjäänsä huomattavasti suurempi kirkko, johon mahtui kerralla 1 200 sanankuulijaa.

Kirkkoa ehdittiin peruskorjata moneen kertaan vuoteen 1944 mennessä, jolloin saksalaiset polttivat 2. maailmansodassa Kuusamon kirkonkylän ja oletettavasti sen mukana myös vasta peruskorjatun kirkon.

Ennen nykyisen kirkon rakentamista kirkollisia menoja vietettiin väliaikaisessa vuonna 1946 rakennetussa parakkirakennuksessa. Nk. parakkikirkko sijaitsi nykyisen seurakuntakodin paikalla. Rakennuksen länsipäässä oli papin asunto, keskellä kanslia ja itäpäässä kirkko. Kirkkopappilan läheisyyteen rakennettiin myös tilava talousrakennus.

Nykyinen kirkko rakennettiin vuosina 1949–1950 amerikkalaisten tuella. Se on arkkitehti Bertil Liljeqvistin suunnittelema 48 metriä pitkä ja 18,5 metriä korkea nk. pitkäkirkko, jonka itäpäässä on sakaristo ja länsipäässä urkuparvi. Kirkkosaliin mahtuu istumaan n. 700 seurakuntalaista. Kirkon vihki tarkoitukseensa piispa Väinö Malmivaara 26.8.1951.

Johan Hedman maalasi vuonna 1824 kirkkoon alttaritaulun, joka saatiin pelastettua sodan kynsistä ja on tälläkin hetkellä nykyisen kirkon alttaritauluna.

Näkymä kirkon kellotornista vuodelta 2016 Tuomo Kallioniemi

Kellojen tarina

Sodan tuhoja tutkittaessa kirkon raunioista etsittiin merkkejä kuumuudessa sulaneista kelloista, mutta mitään ei löydetty. Niin arveltiinkin kellojen joutuneen joko saksalaisten tai venäläisten sotasaaliiksi.

Kuusamossa taistelleita saksalaisia sotilaita tuli käymään täällä kesällä 1959. He kertoivat, että kirkonkellot ovat kätkettyinä hautausmaahan. Kelloja etsittiin ja ne löytyivät saksalaisten sankarihautuumaasta läheltä kirkkoa, suunnilleen nykyisen tien kohdalta. Uumajan seurakunta lahjoitti kuusamolaisille sodan jälkeen kaksi kelloa uuteen kirkkoon, joista toinen siirrettiin Käylän rajaseutukirkkoon vanhojen kellojen löydyttyä.

Kirkon saneerauksen jälkeen adventtina 1986 piispa Olavi Rimpiläinen omisti kirkon Pyhän Ristin muistolle.

Kellon kuva Tuomo Kallioniemi